sunnuntai 16. joulukuuta 2012

Tulee joulu kultainen; tontut esiin loihtii sen

Ilmassa on aivan saatananmoinen stressi, että tuleekohan se joulu tänä vuonna ollenkaan. Entä kestävätkö mielemme ja millaisin mahdollisin vaurioin kaiken tämän odottamisen? Täysijärkisyyttä ja mielenmalttia kun tarvitaan vielä odottamisen päätyttyäkin sukuyhteyden vaalimiseen.

Olkaamme huoleti! Kaikella on aikansa ja paikkansa; yleensä myös nimettävissä olevat syylliset. Ja lisäksi ongelmaan kuin ongelmaan on ainakin teoreettisesti olemassa tepsivä rohto. Toisin sanoen ja tiivistetyssä muodossa: tontut tekevät sen jälleen ja aika parantaa haavat.

Seuraava musiikkiesitys on ehtaa esimakua tulevasta. Mutta olimmepa tontuista sitten muuten aivan mitä mieltä tahansa, niin yhdestä asiasta täytyy antaa rehellinen tunnustus. He tosiaankin osaavat puhaltaa sataprosenttisen aidon jouluhengen jopa 1700-luvulta peräisin olevaan joululauluun The Twelve Days of Christmas.




keskiviikko 12. joulukuuta 2012

En etsi valtaa loistoa, vain rauhaisan sopen tuumia



Pitkästä aikaa maailmasta on löytynyt yksi ihminen, joka on tajunnut, mitä sana innovaatio oikeasti tarkoittaa. Mutta niinhän se on aina ollut tässä murheenlaaksossa, etteivät nerot tai suuret teknologiset innovaatiot kasva puissa. Toisaalta eihän kukaan tervejärkinen ihminen edes oleta, että pihapuista voisi tätänykyä saada niskaansa muuta kuin: loskaa, märkiä lehtiä sekä anopin tunnemaailman omaavia lintuja.

Kuvassa olevasta nojatuolista aistii heikkolahjaisinkin välittömästi, kuinka radikaalinraikas neronleimaus se onkaan: tuulahdus jostain paremmasta. Sen tosi olemus on filosofiaa, kaikkein syvällisintä mitä muotoilu on ihmiskunnalle koko sen historian aikana lahjoittanut.

Tämä nojatuoli ei jätä ketään kylmäksi. Puhtaalla olemassaolollaan se kykenee haastamaan, pakottamaan meidät ajattelemaan kokonaan uusin tavoin ja käsittein. Eikä sen muutosvoima ole vain sisäistä, henkistä laadultaan: Tämä innovaatiohan tulee vääjäämättä mullistamaan kodeissamme sen, kuinka me olemme tähän asti perinteiden pakottamina toteuttaneet ruokahuoltoon liittyvän logistisen ketjun.

Ps. Kun menette ostamaan nojatuolin joululahjaksi, ja samalla olohuoneenne tulevaisuuden keskipisteeksi, niin kannattaisi ottaa huomioon vielä yksi pikkujuttu. Ette voi uskoa, kuinka suuren ilon tuotatte läheisellenne, jos annatte hänelle lahjaksi vielä pienen, aivan tuon nojatuolin kylkeen hyvin istuvan jääkaapin.


perjantai 7. joulukuuta 2012

Musikaalinen lähtölaukaus svengaavaan pikkujoulukauteen

"Se on kultaa. Se on puhdasta kultaa, mikä tulee kaiuttimista ulos", huokaisi tuottaja Phil Spector, kun tuleva popklassikko Da Doo Ron Ron oli saatu äänitetyksi. The Crystals -nimisen tyttöbändin esittämänä kappaleesta tulikin listahitti vuonna 1963, ja sittemmin se on sijoittunut korkealle myös "kautta aikain parhaat kappaleet" -listauksissa.

Biisin henkeäsalpaava taival popmusiikin kosmisessa kiertokulussa ei ole kuitenkaan hyytynyt vielä tähän. Siinä missä 60-luvun alusta lähtien kappale on valunut ämyreistä puhtaana kultana, niin seuraava tuore tulkinta saa jalometallitkin karstoittuen himmenemään – vaipumaan tuskanparahdusten saattelemina ikiunohduksen pimeimpiin syövereihin.

Mutta ennen musiikillista elämystä lienee paikallaan muutama sananen esityksen takana olevasta kahdesta taiteilijasta: Frank Skinneristä sekä Paul Oldfieldistä, joka tunnetaan suuren yleisön keskuudessa paremmin taiteilijanimellä Mr. Methane.

Vokaaliosuudesta huolehtiva Skinner on kulttuurinsaralla todellinen monilahjakkuus: kirjailija, koomikko, näyttelijä, toimittaja. Hänen henkisestä substanssistaan kertoo jotakin, että nuorena miehenä hän kynti sangen ketterästi sivistyksen sarkapaloja opettamalla collegessa kirjallisuutta.

Jos Paul Oldfiel ei olekaan Skinnerin lailla renessanssi-ihminen, niin sen minkä hän laaja-alaisuudessa häviää, hän tulee syvällisyydessä monin verroin voittaman. Eikä tämä mies ole vain oman instrumenttinsa taitajista suurin nimi, auktoriteetti ja korkeimman laadun tae koko maailmassa: flatulistin virtuoottisuuteen on alusta alkaen yhdistynyt saumattomasti kuvia kumartelematon vallankumouksellisuus.

Ei siis liene lainkaan liioiteltua todeta, että Mr. Methane on kiistatta yksi suurimmista läntisen pallonpuoliskon musiikillisista neroista. Mikäli haluamme etsiä vertailukohteita, nousevat ensimmäisinä mieliimme nimet Niccolò Paganini ja Jimi Hendrix.



Presidentin epävirallinen muotokuva on julkistettu




Vihdoin ja viimein on vallan ylimmällä pytyllä tiukasti istuvasta tuliterästä presidentistä saatu epävirallinen muotokuva. Kuva on jo ehtinyt herättää ihastusta, eikä vähiten siksi, että siinä on korjattu monia viralliseen muotokuvaan liittyneitä pahoja puutteita.

Viimekeväisessä kuvaskandaalissahan oli kyse siitä, että valokuvan ei katsottu tehneen oikeutta kohteelleen. Virallinen potretti oli mennyt perseelleen sieltä mistä aita on matalin, eli toisin sanoen se oli sortunut rypemään syvällä luonnottomuuksien alhoissa.

Esimerkiksi Suomen ammattivalokuvaajat ry:n varapuheenjohtaja Juha Harju kritisoi julkisuudessa kuvaa siitä, että Niinistön kasvot olivat luonnottomiksi kirkastetut ja silmät täynnänsä outoja valopisteitä.

Nyt julkaistussa epävirallisessa potretissa ei noista eikä muistakaan vajavaisuuksista näy merkkiäkään. Ja sanomattakin selvää, ettei sitä värkätessä ole millään tavalla sekaannuttu saatanalliseen photoshoppaukseen tahi muutoinkaan harjoitettu perversioita kuvankäsittelyn saralla.

Paska verenimijä – hukka vampyyrin vaatteissa?



Bella Swanista on kovaa vauhtia tulossa käsite vampyyriyhteisössä, tosin kestovitsin muodossa. Eikä tästä valitettavasta asiantilasta käy tällä kertaa syyttäminen ihmissusia, henkivaltoja, vaikeaa lapsuutta tai edes ahdistavaa "systeemiä", yhteiskuntaa.

Koko tätä verettömyyttä henkivää episodia on saatu kommentoimaan pitkänlinjan volturi Rip Transilvaniacus. Heti harvinaislaatuisen haastattelunsa aluksi hän kertaa tapahtuneen antaen samalla surkuhupaisuudelle oikeat mittasuhteet.

–Se, että vampyyriemo lepattalee keskellä kirkasta päivää imeskelemään kuolaavaista elostetelijaa, on täysin mautonta. Sen sijaan se, että Bella tuli samalla tienanneeksi paparazzille helvetinkokoisen tilin, viittaa aivovaurioon. Vai kuvitteliko hän pienessä mielessään kenties pääsevänsä Aurinkoherpes-lehden kansikuvatytöksi, toteaa Rip vailla aneemisuuden häivää.

Kaikkia vampyyriyhteisön jäseniä ei Bella jaksa enää huvittaa. Huhu kertookin, että eräillä ovat veriarvot kohonneet huolestuttavan lähelle kiehumispistettä, ja poskiin alkanut nousta aavistus punaista vivahdetta. Rouva Swanin edesottamukset ovat tarjonneet vampyyreille myös oppitunnin epäusko-sanan merkityksestä.

–No, totta puhuen...en minäkään olisi voinut aiemmin uskoa, että eräänä aurinkoisena päivänä joku yönlapsista tulee horottamaan tiensä ylös paperitähtiin. Mutta sielläpä tämä nyt vaan on ja pysyy, ja pelkäänpä pahoin, näyttää myös omalla tasapainottomalla tavallaan erinomaisesti viihtyvän.

 

Hätähuuto helvetistä vai tahaton päästö molemmista päistä?


Tottakai ehdotuksia rakentaviksi ratkaisu- ja toimintamalleiksi on asian tiimoilta jo ehditty esittää. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vaikeassa tilanteessa rypevän henkilön toimittaminen ammattiavun piiriin, eli terapeuttinen interventio.

–Kieltämättä perinteinen vaarnaterapia saattaisi olla toimiva ratkaisu johtuen sen holistisesta luonteesta. Sen tavoitehan on realistisista lähtökohdista käsin auttaa potilasta itseään, kuten myös läheisiä ja koko yhteisöä saavuttamaan mielenrauha, sekä eheytellä yleisesti latistuneita toimintaedellyksiä, sanoo Rip Transilvaniacus naulankantaa pamauttaen.

Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta tätä ratkaisukeinoa ei ole kuitenkaan käytännössä helppo toteuttaa. Sama pätee myös muiden ehdotusten kohdalla, mutta lähdettiinpä ongelmaa sitten purkamaan mistä päästä tahansa, on asialle lähitulevaisuudessa joka tapauksessa pakko tehdä jotain. Löytyisikö oikotie onneen kenties ruuvimeisselistä?

–Ei epäilystäkään, etteikö Bellan tapuli olisi yksi tämän hetken suurimmista lepakkoreservaateista. Joten näin ollen nimenomaan otsapannan takaa löytyy varmasti reippaammanpuoleisesti kiristysvaraa. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että yläkerran lisäksi hänellä vaikuttaisi falskaavan pahemman kerran myös alapäässä.

 

Bellaroinnin katkuiset jäljet


Asiaa tuskin voi enää tuon paremmin muotoilla, eikä voi kuin ihailla volturin edellä esittämää analyyttistä taituruutta ja diagnostista pelisilmää. Julkisuuteen levinneiden päästöjen perusteella Bellan pidätyskyky on tosiaankin mennyttä ja sulkijalihaksen toimintakyky lähes olematon.

–Tämän puolesta todistaa sekin, että hän on akuutisti "pakoillut" julkisuutta, jota hän todellisuudessa rakastaa enemmän kuin omaa vertaan. Beltsukkahan aloitti lymyilemisen vain ja ainostaan siksi, että poti pakottavaa sisäistä tarvetta julistaa uhriuttaan kaikilla kielillä ja kaikille kansoille. Tätähän ei kuitenkaan Edward tai kukaan muu ole suostunut purematta nielemään, veistelee Rip veretöntä totuutta.

Samoin silkalta bellaroinnilta tuoksahtaa sekin, että hän olisi joutunut niin sanotusti virranvietäväksi. Sekoboltsin mielestä syy imagotappioihin on vain ja ainostaan muissa, kuten esímerkiksi hänen kanssaan paritelleessa satukuvaelmien ohjaajassa.

–Tilanne on kestämätön, ja se haisee. Bellan ajatuspieruista lähtevä katku on niin sakeaa, ettei itse Kreivi Draculakaan tohdi sytyttää kynttilöitä, ennen kuin on perusteellisesti tuulettanut linnansa. Eikä puhettakaan, että verenlatkinnan kiistaton maailmanmestari rohkenisi enää edes vilkaista juorulehtien suuntaan.


Rumpologille pylly on ehtymätön astrologisen viisauden aarrearkku




Tämän päivän amerikkalainen noita vetää pätevät ennustuksensa suoraan perseestä, ja hän tekee sen kirjaimellisesti. Eikä tämä ole vielä vasta kuin alkua. Ihmisen peräpeiliä tuijottamalla rumpologi pystyy kaiken muun ohella kurkistamaan myös asiakkaansa menneisyyteen.

Heti alkuun on kuitenkin väärinkäsitysten välttämiseksi syytä todeta eräs tärkeä tosiasia tästä modernin astrologian uusimmasta kehitysaskeleesta. Nimittäin eivät pelkästään pakarat, vaan lisäksi myös niiden välinen halkeama toimii kosmisen tosi tiedon ehtymättömänä lähteenä.

Alan tunnetuin auktoriteetti, Jacqueline Stallone, on ensimmäisenä koko ihmiskunnan historiassa oppinut tuntemaan, että perskannikoiden ynnä sen kuuluisan halkeaman ja aivojen välillä on ällistyttävän väkevä yhteys. Eikä tämä yhteys ole pelkästään visuaalinen, vaan syvällisellä tavalla henkinen ja jopa älyllinenkin. Pätevä rumpologihan pystyy persettä katsomalla melko nopeasti kartoittamaan omistajansa persoonallisuuden.

Mikäli tätä kehittyneintä astrologista tiedonhankintatekniikkaa vertaa aikaisempiin, niin se voidaan ainakin tässä vaiheessa varmuudella todeta, että vaihtelu virkistää. Sillä kukapa sitä jaksaisi aina syventyä ja uppoutua esimerkiksi hikisiin kämmeniin tai Nostradamuksen elämäntyöhön.

Mutta mitenköhän on: millaista ääntä ne perseet oikein mahtavat pitää kuiskutellessaan rumpologille syvällisyyksiään? Ai, niin...anteeksi! Eihän siitä tainnutkaan olla kyse; hommahan tosiaan pelaa samankaltaisesti kuin tulevaisuuden opiskelu kämmenistä, eli ennustukset ovat ikäänkuin lukitut syvälle geneettiseen mykkyyteen.

Jos rumpologiassa haluaa nähdä jotain kritisoitavaa, niin sellaista saattaisi löytyä tämän astrologisen haarauman metodologisista sävytyksistä. Useinhan ennustusbisnekset toteutetaan taivaisiin tuijottamalla, tai ainakin tähtöset ajatuksissa tuikkien. Sen sijaan rumpologiaan kuuluu yhtenä perin maagisena elementtinä tietynlainen tummanpuhuvuus.

Tästä ei kuitenkaan tulisi rakentaa kynnyskysymystä astrologian uusien tuulahdusten voittokulun tielle – rumpologian synkemmät sävyt voidaan positiivisessa hengessä nähdä kunnianosoituksena alan babylonialaisten perinteiden ja juurien suuntaan.

Lopuksi linkki elämää suuremman tiedon ääreen, englanninkieliseen aihetta käsittelevään Wikipedia-artikkeliin.

Jos täytätte mun lasini, niin tahdon kertoa



Elämässä tulee tulee aina toisinaan vastaan tilanne, jolloin samaan ruokakuntaan kuuluvalla lähimmäisellä on kertakaikkisen vetämätön olo. Lisäksi on myös erinäisiä perusteltuja syitä olettaa, ettei hän välttämättä muutenkaan vetele enää ihan vitosella.
Hän voi toki potea sielullista ummetusta ja sulkea sanaisen arkkunsa, mutta sisäisen maljan ylitsevuotavaiset läikkeet ovat sellaisenaan ehtaa, korutonta kertomaa. Syvältä sisikunnasta kumpuavina tuskanparahduksina ne kykenevät koskettamaan kaikkia asianosaisia samalla pakottaen pysähtymään.

Mutta ennen kuin antaa sisäiselle lapselleen vapaat kädet sekä täysin kohtuuttomat oikeudet, kannattaa vetää syvään henkeä ja heti perään puoli pulloa kirkasta. Vartin, viimeistään puolen tunnin päästä alkavat asiat taas näyttäytyä myönteisemmässä, tai ainakin jotenkuten kestettävässä valaistuksessa. Nyt väkivaltainen ratkaisumalli ei tunnukaan enää ainoalta tepsivältä lääkkeeltä yleisen murhe- ja tappiomielialan nujertamiseksi.

Koska ongelma on kuitenkin edelleen akuutti ja tilanne niin sanotusti päällä, on syytä tehdä vielä toinen henkinen puhdistautumisriitti. Karman hiominen tässä vaiheessa tuopillisella viiniä on täysin perusteltu itsekasvatuksellinen operaatio. Olisihan sangen epähumaania ja pikkusieluisuudesta lirkuttelevaa, jos valistushengen vaikutuksen alaisena sortuisi reippaamman puoleiseen syyllistämiseen.

Eikä sellaisesta sitä paitsi olisi mitään hyötyä – mikäli lähimmäisemme ei ole kyennyt torttujen jälkeen vääntämään pöntön vesikampea, ei paskanpuhumisellakaan voida enää ilmaa puhdistaman. Sen sijaan omaa mieltämme me voimme kirkastaa sumuttamalla sitä alkoholin lisäksi positiivisella ajattelulla.

Sillä onhan kiistämätön tosiasia, ettei ennen meille niin rakas lähimmäinen laskenut tarpeitaan esimerkiksi sohvannurkkaan tai tietokoneen printterin päälle. Kaikesta huolimatta, ja epäilemättä valtavien sisäisten ristiriitojen riepottelessa hänen onnistui lopulta päästä omin avuin käymälään. Sen vuoksi me olemme suorastaan pakotetut tuntemaan vilpitöntä kiitollisuutta.

Robotin ei pidä lattialle kakkaaman – opeta se jo varhain kuriin ja herran nuhteeseen!



Toisen maailmansodan raivotessa tulikuumana teki kirjailija Isaac Asimov mittaamattoman arvokkaan palveluksen koko ihmiskunnalle. Ilman pienintäkään ennakkovaroitusta, kenenkään erikseen pyytämättä, näki vuonna 1942 päivänvalon kokonaan uusi lainsäädännön haara.

Kuten me kaikki nykyään niin hyvin tiedämme, kyse oli robottien käyttäytymistä, yhteiskunnallista asemaa, vastuuta ja velvollisuuksia sekä erityisesti niiden suhdetta ihmiseen määrittelevästä säädöskokoelmasta Robotiikan lait.

Tuliterät oikeusnormit esiteltiin huippuunsa trimmatussa muodossaan ensin osana amerikkalaista, laajan kioskilevityksen saanutta tieteisfantasian laatujulkaisua. Asimovin novellimuotoon, Runaroud-nimiseen lyhyeen tarinaan upottama lainsäädäntöurakointi kuuluu kokonaisuudessaan seuraavasti:

Robotti ei saa vahingoittaa ihmistä eikä laiminlyönnin johdosta saattaa tätä vahingoittumaan. 2. Robotin on toteltava ihmisen sille antamia määräyksiä paitsi milloin ne ovat ristiriidassa ensimmäisen pääsäännön kanssa. 3. Robotin on varjeltava omaa olemassaoloaan niin kauan kuin tällainen varjeleminen ei ole ristiriidassa ensimmäisen eikä toisen pääsäännön kanssa.

Myöhemmin Isaac Asimov katsoi välttämättömäksi tehdä vielä yhden lainsäädännöllisen lisäyksen, jotta yhteiskunnassa yleisesti vallitsevat onnellisuus ja turvallisuus olisivat varmasti taatut. Neljäs Robotiikan laki on kaikessa visionäärisyydessään myös kestävän kehityksen -ihanteiden mukainen: ”Robotin tulee suojella ihmiskuntaa”.

Ei siis mikään ihme, että yllä olevan kuvan näkeminen saa jokaisen vastuuntuntoisen ihmisen huutamaan antiikin ajan Ciceron tavoin: Oi aikoja, oi tapoja! Jos jo toisen maailmansodan aikoihin ihmiset tiesivät, mikä on robotille sallittua käytöstä ja mikä ei, niin miksi sitten tämä nykyisin kaikkialla rehottava leväperäisyys?

Nyt jos koskaan on todellisen arvokeskustelun paikka, ja ennen kaikkea korkea aika laittaa robotit säällisesti ruotuun ja ojennukseen. Ei kiitos, elektroniikkaläjille kotiemme lattioilla!

Hyvin pyyhkii, vaan kuinka kauan?



Niin kauan, kuin voimme muistaa, tämä on ollut tuttu näky hyvinvoivan väestönosan kylpyhuoneissa. Mikään ei kuitenkaan kestä ikuisesti. Nyt eri maiden ”Hyvin pyyhkii” -yhdistykset ovatkin ilmaisseet huolestuneisuutensa elämänlaadun kannalta välttämättömän tuotteen saatavuuden turvaamiseksi.

Aivan hiljattain maailmalta kantautui jälleen pelottavia uutisia, kun Kanadan hallitus vaihtoi sadan dollarin setelien valmistuksessa käytetyn paperin – muoviin. On myös varmaa, että negatiivinen kehitys rahalta tuoksuvan wc-paperin vastaisessa taistelussa ei tule jäämään tähän.

Eikä tämä laatupaperien ystävien mielestän erittäin kylmäkiskoiselta kuulostava kehitys tietenkään koske pelkästään Kanadaa. Esimerkiksi Australiassa on jo – piittaamatta lainkaan eliittipyllyjen hyvinvoinnista – ehditty vaihtaa setelirahoissa käytettävä materiaali epäinhimilliseen muoviin.

Huolestuttava ilmiö ei ole jättänyt rauhaan edes perinteisten arvojen ja sivistyksen tyyssijaa Eurooppaa. On jotenkin oireellista, että nimenomaan juuri Isossa-Britannissa kaavaillaan lordien perseiden menoksi polyymeeriseen setelikantaan siirtymistä.

Edes tiedemiehet eivät ole kyenneet löytämään hyvin perustelua, rationaalisesti ymmärrettävissä olevaa syytä ilmiön taustalla. Onkin jo esitetty epäilyjä, että setelikannan polyymeeristyminen saattaa olla yksi esimerkki internet-aikana kovassa nousukunnossa olevan illuminaatin aikaansaannoksista.

Barbi peräaukossa – lihaa säästämättä, taiteesta tinkimättä



Kalifornialainen taiteilija Paul McCarthy tunnetaan myös sykähdyttävistä, sangen transgressiivisista performanssiesityksistään. Yhtenä esimerkkinä mainittakoon vuonna 1976 Kalifornian yliopiston (UCLA) luokkahuoneessa toteutettu postmoderni koko perheen taidepläjäys ”Luokan pelle”.

Esitykseen kuului tietysti kaikenlainen roiskinta, kuten taideteoksen kehyksinä toimineen tilan huolellinen ketsupointi. Klassisen harmoniaihanteen mukaisesti samaa henkeä noudatti myös taiteilijan omaehtoinen itsensä roiskiminen pitkin ja poikin kalifornialais-heinziaanista sielunmaisenaa.

McCarthy antoi tuolloin kaikkensa taiteelle – aivan kuten dopingin karkaisema ja piripintaan veritankattu, perusrehti hiihtäjä Salpausselän loppusuoralla. Esityksen sinfonisen loppuhuipennuksen aluksi taiteilijan tajunta alkoi sumentua sisäisen suihkulähteen avautuessa täyteen kukoistukseensa.

Seurasi useita henkeä salpaavia oksennuksia – eikä siinä vielä kaikki! Koska kyse oli nimenomaan onnistuneesta transgressiivisesta taideteoksesta, seurasi sille välttämätön messiaaninen kohoaminen, eli niin sanottu ristinkuoleman simulaatio.

Naulojen sijaan taiteilijan peräaukon kuitenkin lävisti hänen omakätisesti avittama Barbi-nukke. Ja aivan kuten kaksituhatta vuotta aikaisemmin, oli tämä liikaa lähimmillekin seuraajille. He pakenivat paikalta jättäen mestarinsa virumaan keskelle läpeensä pimeistä voimista saatua kryptistä voittoa.